Kielenhuollon vastuukysymyksiä

Kielenhuoltaja vastaa korjaamastaan tekstistä. Mitä se käytännössä tarkoittaa, kun teksti kuitenkin on toisen kirjoittamaa? Mistä kaikesta kielenhuoltaja on vastuussa? Näitä asioita olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni niin paljon, että ajatukseni pyrkivät väkisin tekstiksi.

* * *

Kun tarttuu toisen kirjoittamaan tekstiin, pitää miettiä, mitä pitää korjata, minkä voi jättää silleen ja mihin ei missään nimessä saa koskea. Missä vaiheessa vielä korjataan tekstiä ja missä kohtaa on jo lipsahdettu persoonallisen ilmaisun suitsimiseen?

Nämä kysymykset ovat helppoja silloin, kun on kyse asiatekstistä. Kielenhuollon normeja on helpompi seurata, kun teksti on muodollista ja sillä on selvä tarkoitus. Ohjeet annetaan imperatiivissa, nollapersoonien tilalle marssitetaan oikeat tekijät eikä välimerkkisäännöistä poiketa mistään syystä*. Asiatekstiä ei tarvitse korjata silkkihanskoin, vaan sen saa reippain ottein nykäistä kuosiinsa.

Kielenhuolto voi käydä kimurantiksi silloin, kun korjataan kaunokirjallista tekstiä. Ainakin minulla, puhunpa siis jatkossa itsestäni. Ei minunkaan toki ole vaikeaa päättää, mikä pitää ehdottomasti korjata ymmärrettävyyden vuoksi. Pohdin kuitenkin usein, millaiset poikkeamat normista sallitaan taiteellisen vapauden nimissä. Pohdin, missä vaiheessa minä pilkkuineni suorastaan runtelen persoonallista ilmaisua. Kaunokirjallisen tekstin ei tarvitse noudattaa kielenhuollon sääntöjä pilkuntarkasti, mutta kyllä siinäkin jokin roti pitää olla. Vai pitääkö?

Vuosien mittaan olen korjannut monenlaisia ja -tasoisia kaunokirjallisia tekstejä. Jotkin tekstit ovat olleet ainoastaan pientä siistimistä vaille. Jotkin taas on melkeinpä pitänyt kirjoittaa uusiksi, ja silloin minusta on voinut vähän tuntua siltä, että puutun liikaa.

Omaatuntoani lepyttääkseni olen ratkaissut tämän niin, että jos korjattavaa on paljon eivätkä korjaukset ole selkeästi kielenhuollon ytimessä, siirryn ehdotuslinjalle. Kommentoin tekstiä niin, että pyrin osoittamaan tekstin ongelman – esimerkiksi selitän, miksi virkkeen voi ymmärtää monella tavalla ja kysyn, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Tarjoan mielestäni kömpelöihin virkkeisiin tai epäuskottavaan dialogiin sopivampia vaihtoehtoja.

Kovin kustannustehokas työtapani ei ole, mutta en ole keksinyt parempaakaan konstia niihin tilanteisiin, kun tekstilaji antaisi anteeksi taiteellisia vapauksia mutta kielikorvani ei.

Toisinaan minulla on ollut työstettävänä tekstejä, joiden suhteen olen saanut runsaasti vapauksia. Olen saanut tehdä tekstiin merkittäviä korjauksia ja jopa muutoksia. Se on tavallaan kovin palkitsevaa – mutta taas tulee mieleen, puutunko liikaa. Jääkö tekstiin enää kirjoittajan ääntä kuuluviin lainkaan? Suo siellä, suo täällä ja vetelä joka puolella.

Palataanpa takaisin vastuukysymyksiin!

Vastuullani on korjata teksti kuntoon. Vastuullani on myös olla korjaamatta, jos korjattavaa ei ole – sekin voi joskus olla vaikeaa. Vastuullani on säilyttää kirjoittajan oma ääni.

Ajattelen myös, että kielenhuoltajana minulla on vastuu tekstistä niin, että sen puutteet on osoitettava kirjoittajalle, vaikkeivat ne olisi suoranaisia virheitä. Jos kirjoittaja senkin jälkeen haluaa pitäytyä omassa ilmaisussaan, sitten en enää voi mitään, nostan kädet pystyyn. Asiassa ei kannata jäädä vellomaan, vaikka kieltämättä toisinaan on harmittanut aika tavalla. Julkaisupäätös ei kuitenkaan ole minun. Jos olisi, tämä työ kävisi varmaan liian helpoksi. (Ei.)

Vastuullani on antaa palaute kirjoittajaa loukkaamatta ja vähättelemättä.

Minun vastuullani on myös löytää tekstistä hyvät puolet ja kannustaa. Se ei ole vaikeaa, sillä yhtään tekstiä en ole korjannut, jossa ei olisi ansioita ja kehuttavaa. En usko, että sellaista vastaan tuleekaan.

Tulikohan tässä kaikki vastuut lueteltua? Mitä mieltä sinä olet?

* * *

* Teette niin kuin minä sanon, ette niin kuin minä teen. Trad.